Elämää ilman arkea

Elämää ilman arkea

Kun liihottelin eilen koneen kyydissä päiväreissulta kotiinpäin, mietiskelin meidän arkea tai oikeastaan sitä, että sitä ei oikeastaan ole. Tai ei ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä eikö arjen pitäisi olla jollain tapaa tuttua; elämää, jota elät kotona kun päällänsä ei ole mitään muuta. Sellaista tasaisen varmaa kehää, joka toistaa itseään samalla kaavalla.

En nimittäin tunnistanut tätä arki-kohtaa tästä tämänhetkisestä tilanteestamme. Siitä ei löydy minkäänlaista toistettavaa kuviota, jonka kuvaamalla saisin kerrottua elämästämme. Herätyskelloa ei voi yhtenäkään aamuna asettaa soimaan herätysaikaa muuttamatta, seuraavasta päivästä ei tiedä kalenteria avaamatta. Ja se kalenteri, se on muuten ihan ehdoton väline tämän ruljanssin pyörittämiseen! On ollut pakko hyväksyä ettei yksikään tiettyyn kellonlyömään sovittu harrastus toimi, koska sinne ei kuitenkaan pääse useampana kertana putkeen. Kaikki päivät ovat erilaisia, niitä vietetään eri ihmisten kanssa ja eri paikoissa. Laskin, että seuraavan kolmen kuukauden aikana vietän paljon enemmän päiviä muualla, kuin Oulussa (piti oikein tarkistaa: 65 päivää pois, 26 päivää pohjoisen pääkaupungissa). Onneksi Artun kanssa kuitenkin aika usein satumme samaankin osoitteeseen, vaikka läheskään aina se ei ole koti.

Elämästä on muotoutunut Amazing Race; kun pääsen välietapille, saan ohjeet seuraavalle legille. Matka hahmottuu horisontissa sitä mukaa kun etenen. En pysty sanomaan sataprosenttisen varmaksi asioita kovin pitkälle, mutta samaan aikaan kalenterissa ei ole tilaa useampaan kuukauteen yhdellekään menolle. Sehän on täysin ristiriitaista. Vai onko? Kalenterin venyessä irti niteistään olen oppinut, että väliin on jätettävä tilaa. Tilaa siirtyä, elää ja hengittää, sillä muuten ei kykene nauttimaan matkasta, kokemuksista ja tilanteista. Vaikka menoa on paljon, se ei silti tarkoita kiirettä ja stressiä. Aikataulutusta, priorisointia sekä logistiikkahaasteiden selättämistä senkin edestä. Kuten vaikkapa tällaisia: Jään Nycistä lomalta tullessamme Helsinkiin, koska maanantaina olen Vallilassa töissä, mutta en halua kulkulätkää ja läppäriä mukaan Jenkkeihin. Miten onnistun saamaan läppärin käsiini aamukasiksi, joka jää lähtiessämme Ouluun. Homma on ratkaistu, mutta vaati pieniä järjestelyjä. Ja näitä haasteita riittää lähes jokapäiväiseksi taklailtavaksi.

Toisille turvallisuuden tunne on tavoiteltava olotila, ja harmonian rikkominen saa hermot riekaleiksi. Elämä on sitä ihanampaa mitä paremmin tuntee nurkkansa ja mitä varmemmin vessapaperi ei yllättäen lopu. Fiilis on hyvä kun hammasharja on joka päivä omalla paikallaan. Kotoa kauemmas lähtiessä stressi hiipii: onkohan kaikki tarpeellinen mukana? Kodin jättäminen ilman vahtia tuntuu ikävältä. Koti-ikävä iskee helposti ja matkalta on ihana palata omien seinien suojiin.

Minua sen sijaan alkaa kylmätä tunne siitä, että mitään ei tapahdu. Että heräisin aamulla samaan aikaan, söisin samaa aamupalaa ja kulkisin samaa reittiä töihin. Töissä tapaisin samat naamat, tekisin samoja juttuja ja istuisin samassa pöydässä ruokalassa. Töiden jälkeen palaisin samaa reittiä kotiin, tekisin samaa välipalaa ja menisin samaan aikaan harrastuksiin. Harrastuksissa juttelisin tutut jutut samoille ihmisille, ostaisin Prismasta samaa jäävuorisalaattia ja kokisin samanlaista huonoa omaatuntoa aina illalla, sillä olisin jälleen saman verran myöhässä nukkumaanmenoajastani. Minä tosissaan pelkään tilannetta, jossa solahtaisin uraan. Jumittuisin polkuun, jota sorvaan niin pitkään, että lopulta sen reunat kasvaisivat niin valtaviksi, etten enää pääse kiipeämään sieltä pois. Ajelehtisin virran mukana kuin kuollut kala.

Siksi kai olen rakentanut arjestani tällaisen valtavan palapelin; kaikki palaset sopivat yhteen jollain tapaa, mutta yksikään niistä ei ole samanlainen. Hoksaan hakeutuneeni tähän arjettomaan tilaan. Töissäni maailma muuttuu koko ajan, ja se on mulle suuri osa työni viehätystä. Innostun lähtemisestä aina. Ja kun sanon aina, tarkoitan aina. Innostun, kun työpaikalla työpisteeni vaihtuu. Innostun, vaikka lentäisin kolmatta kertaa samalla viikolla Helsinkiin. Hihkun ilosta, kun lähdemme autolla kauppaan ja ajelemme kotiin uutta reittiä. Elämäni on balanssissa jos minulla on lentolippu odottamassa eikä mikään tee minua onnellisemmaksi kuin matka tuntemattomaan. Paitsi Arttu. Matka tuntemattomaan kera Artun!

Muuttujat pitävät huolen, että jokaisena päivänä saan purettua maailmaa kohtaan kokemaani, ehtymätöntä uteliaisuuttani. Nielen silmieni kautta uutta maisemaa ja se on aina yhtä ihanaa. Jos maisemaa on koluttu liiaksi, alan kokea hillitöntä tarvetta saada uutta ihmeteltävää. Samakin maisema voi kyllä pysyä pitkään viehättävänä; ei aina tarvitse hilautua tuhansien kilsojen päähän tyydyttääkseen visuaalisen viettinsä. Uskon myös, että tämä sekamelskainen elämäni kaukana arjesta takaa sen, että avarakatseisuuteni ei tyrehdy ja pysyn suvaitsevaisena ihmisenä. Että jaksan nähdä maailman päivä toisensa jälkeen täynnä upeita seikkailuja ja arvostaa edelleen niitä pieniä, siistejä juttuja.

Kuten vaikka sitä, että sitä vessapaperia on. Etenkin silloin kun sitä tarvii.



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *