Purjehtimassa ekaa kertaa: Yö Röytässä

Purjehtimassa ekaa kertaa: Yö Röytässä

Huuh! Viime lauantaina julkaisemani postaus eläessäin oppimistani asioista sai mun mittapuullani ihan hurjasti kommentteja. Fiilistelin positiivista energiaa vielä iltamyöhäisellä, seuraavana päivänä ja nytkin alkoi suupieliä nykiä ajatellessani asiaa. Sydänalassa läikähtelee hyvällä tapaa. Kiitos siis jokaiselle; myös teille, jotka kävitte kaikessa hiljaisuudessa lukemassa ja jaksoitte loppuun saakka. On antoisaa tietää, että siellä linjojen päässä teitä on, jotka mun horinoitani lukee. Olette te ihania!

Viikonloppu jatkui yhtä kutkuttavasti kuin alkoikin, sillä sain yhden kohdan pitkän pitkältä bucket listiltani yliviivattua. Aamuisen bloggailun ja kolmannen kahvikupillisen jälkeen pakkasimme naurettavan suuren tavarakasamme eteisestä auton peräkonttiin ja lähdimme kohti venesatamaa. Tiedossa oli parin päivän purjehdusreissu Iin Röyttään, noin neljän tunnin merimatkan päähän Oulusta. Vaaleapohjaiset kengät jalassa kaikki kesähepeneistä pipoihin, kumppareihin ja nahkahanskoihin kannettiin solakkaan hyttiin. Kuhat, kevätsipulit ja uudet perunat pakattiin veneen jääkaappiin. Matkanteko ei olisi ainakaan varustuksesta kiinni.

Kun viimeinenkin miehistömme jäsen loikkasi kannelle, olimme valmiit lähtöön. Sadepilvet jäivät notkumaan Nuottasaareen kun katamaraani lipui irti laiturista minun hihkuessani innosta piukeana. Rakastan vettä sen juoksevimmassa muodossaan silloin, kun sitä ei tule taivaalta, enkä malttanut, että pääsisimme pois rannikon suojista.

Keinuttelimme aalloilla auringon helliessä, loikoilimme kannella, nökötimme keulassa pärskeitä väistellen aalloista fiilistellen ja pääsimme Artun kanssa molemmat toviksi ruoriin. Kipparimme luotsasi meidät vuosikymmenten mittaisella purehduskokemuksella saareen, ja ilta vietettiin syöden, saunoen, uiden ja yömyöhään makkaroita nuotiolla paistellen. Yö pilkkopimeässä hytissä tuuditti syvään uneen.

Seuraavana päivänä seikkailimme saaren luontopolun ympäri. Tummansinisen meren keskellä nököttävällä maanpalasella oli niin montaa metsälajiketta, että tuntui kuin olisimme vaeltaneet päivän eri puolilla Suomea. Itikoiden määrä takasi reippaan tahdin ja palasimme veneelle posket hehkuen. Sitten olikin aika sumplia itsemme irti laiturista ja ottaa nokka kohti Oulua.

Tuulta riitti, joten oli aika nostaa purjeet ylös. Koneella hurruuttelun jälkeen purjeiden pullistuttua täyteen mittaansa eteneminen muuttui maagiseksi lipumiseksi lähes ääneti. Katselin pilviselle taivaalle ja meinasin torkahtaa makoillessani verkossa kädet pään taakse taitettuina. Paluumatkan loppupuolella kaiveltiin ne viimeisetkin vaatekerrat päälle, kun Suomen Kesä näytti jälleen temppunsa. Vettä tuli kuin aisaa, mutta meitä ei roiskaus pänninyt; onneksi olin sisäistänyt, että purjehtiessa on syytä varautua kaikkiin mahdollisiin sääolosuhteisiin ja vielä vähän yli.

Ei taida yllättää ketään, että purjehtiminen kiinnostaa nyt entistä enemmän. Outin kanssa tietenkin googlailtiin jo kuvia Volvo Ocean Racesta ja pohdittiin, riittäisikö aika omalle purjeveneelle. Outi on pyörinyt kannella nassikasta asti, joten mulla olisi ainakin oiva aisapari harrastamiselle. Jos kuitenkin vielä seuraavan reissun tekisi hieman leppoisampaan tahtiin vaikkapa välimerellä ja harkitsisi sitä tosipurjehtijan uraa sitten myöhemmin.



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *