Krooninen kaukokaipuu

Olen mietiskellyt viime aikoina, mikä vetää mua reissaamisen pariin. Miksi on niin hienoa kerta toisensa perään pakata laukku ja lähteä? Onko mussa joku kromosomivirhe, joka pakottaa liikkeelle vai ajaako mua pois kotoa kenties vain syvä uteliaisuuteni kaikkea uutta kohtaan? Krooniselle kaukokaipuulle ei ole toistaiseksi löytynyt selitystä, mutta syitä varmaan senkin edestä. Kuvituksena ihan vain pari vuotta vanhaa materiaalia suoraa vanhempien albumeista, onni on puhelimen kamera, velikulta ja Whatsapp!

IMG_9261
Ekaluokkalaisen minäni lempparipojat Anssu ja Vaku Turkissa.

Muistan edelleen kristallinkirkkaasti päivän, jolloin pääsin ensimmäistä kertaa ulkomaanmatkalle. Voi pojat olin mä sitä odottanut! Olin tuolloin ekaluokkalainen, mutta tiesin varsin hyvin, että tässä ollaan nyt jonkun suuren äärellä. Kohteenamme oli Turkki, jossa koko seitsenpäinen poppoomme majoittui viihtyisälle hotellialueelle turvassa Alanyan todellisesta elämänmenosta.

Taisi huokaista vanhemmat helpotuksesta, kun intohepuleita saanut äänekäs kakara oli viimein auringon alla, ja jännityksen vuoksi valvotut yöt olivat takana päin. Uima-altaalla lekottelu jätskit kädessä, vedessä polskiminen tuntitolkulla vesileluvalaan kanssa sekä illalliset ulkoravintolassa olivat tietenkin ihan huikeita juttuja, etenkin kun reissussa olimme lumien sulaessa ja tiesin muiden pakertavan kotitehtäviä ja vetelevän loskakelissä Kuomia jalkaan.

IMG_9262
Junnuna altaallinen lämmintä vettä auringon alla oli siisteintä ikinä.
IMG_9263
Tai vielä parempaa; rantahiekkaa, lämmintä merivettä ja monta aurinkoista päivää putkeen!

Muistiin on kuitenkin jäänyt kyseiseltä matkalta jotain aivan muuta (kyse ei nyt ole siitä riemuidiootin pikkuvarpaiden lipsahtamisesta uima-altaan reunalla ja alahuulen ruksahduksesta kun leuka kolahti kaakeliin ja hampaat kalahtivat yhteen). Yhtenä päivänä ajoimme paikallisbussilla kaupunkiin. Tajusin hyvin, ettemme taida olla jokapäiväinen näky paikallisen väestön seassa. Näin ensimmäistä kertaa ihmisiä, joilla oli todella vanhat, rikkinäiset vaatteet, ja jotka kantoivat mukana pieniä lapsia ja paljon tavaraa. Silmäparit eivät näyttäneet kovin onnellisilta, ne tutkivat omiani varautuneina, osa jopa surullisina.

Paria päivää myöhemmin päätimme kiipeillä pienelle vuorennyppylälle, jossa oli lampaita. Katselimme eläimiä, kunnes paikalle saapui pieni poika. Emme puhuneet samaa kieltä, mutta muistan kun poika tuli siihen viereen, aivan jutteluetäisyydelle. Katselimme toisiamme puolen metrin päästä. Ihmettelin pojan kenkiä; ”Iskä miksi tuolla pojalla on tyttöjenväriset lipsut?”, kysyin ja katselin likaisia, vanhoja, pinkkejä Turtles-sandaaleita, jotka osaisin edelleen kuvailla valokuvan yksityiskohdin. Tajusin tovin päästä, että pojan elämä oli siinä, niiden lampaiden keskellä. Se poika ei matkustaisi Suomeen, tai varmaan minnekään muuallekaan. Minua harmitti pojan puolesta aivan kamalasti, ja takaisin tullessa purskahdin itkuun.

Jo tuon ekan reissun jälkeen tiesin, että tätä haluan tehdä lisää. Vaikka reissu olikin viikon matka Turkkiin, muutti se minussa jotakin. Olin hämmästynyt, miten joku paikka voi olla niin erilainen, kuin kuvissa, ja ajattelin, ettei asioiden todellista tilaa voi nähdä käymättä siellä itse.

IMG_9279
Melkoisen tyytyväinen neito puoliväkisin kainaloon kaapatun kavaljeerin kanssa suuntaamassa ekaa kertaa lentokoneeseen Helsinki-Vantaalla. Olen muuten siitä päivästä pitänyt lentämisestä!
IMG_9273
Lentokentillä voi aikansa käyttää hyvin tai huonosti. Me osattiin vissiin nää hommat jo muksuina.

Useiden perheen kanssa tehtyjen matkojen jälkeen, 14-vuotiaana, sain ensimmäisen, oman passini. Muistan, että olin siitä aika ylpeä; minun oma nimeni asiakirjassa, jolla pääsee maasta toiseen vain kuvaa näyttämällä! Mietin, että on mulla maailman siistein äiti, kun se tälläisen mulle hommaa! Punakantinen avaimeni vapauteen lähti neitsytmatkalleen kanssani kaksin Espanjan Aurinkorannikolle, jossa isovanhempani viettivät kylmimmät pakkaskuut. Muistan, miten Mummi päästi minut ihan omin päin parin korttelin päähän ostoksille ja ”supermercadoon”, ja voi sitä vapauden tunnetta kun katselin skootteripoikien menoa itse ostamaani Cokista maistellen Paseo Maritimo de Fuengirolaa pitkin punaisissa Osiriksen skedekengissäni kävellessäni!

IMG_9271
Mummi ja Vaari Paseo Maritimo de Fuengirolalla.
IMG_9278
Rakkaus rantahiekkaan ei ole hiipunut, mutta nykyisin meikä kyllä häviäisi tämän taiston.
IMG_9283
Tyyli ennen kaikkea.

Seuraavana vuonna passi lähti mukaan Kanadaan, jonne sain lähteä yksinäni hieman omaksi yllätykseksenikin. Kesän lopussa, rippikoulujen ja voimistelureissujen jälkeen isä heitti minut Helsinki-Vantaalle ja lähtöselvityksen jälkeen halasin hyvästit kyyneleet valuen. Edessä olisi yli vuorokauden matkustus omin päin Atlantin ylitse kahdella välilaskulla, ja kolme viikkoa Edmontonissa, joka olisi pisin aikani pois kotoa ja kauempana kuin koskaan aikaisemmin. Jännitti aivan kamalasti, mutta turvatarkastuksen jälkeen pyyhkäisin kyyneleet hihaan ja jännän voitti mieletön innostus. Tästä tulisi mahtava seikkailu! Neljän tunnin vaihdon Heathrowlla kuorrutti helsinkiläinen businessmies antamalla minulle muutaman punnan taskunpohjalle matkaherkkuja varten (olin toki kotona vakuutellut, etten kyseisellä pikku stopilla millään rahalla mitään tee), eikä Calgarysta Edmontoniin peruttu jatkolentokaan hetkauttanut, sillä sain puhuttua itseni seuraavaan koneeseen ja ilmoitettua vielä vastaanottokomiteallekin myöhäisemmän saapumisaikani.

Nuo kaksi yksin tehtyä reissua ovat varmasti olleet ratkaisevia tekijöitä elämässäni monella tapaa. Koen, etten olisi itseni, ellen olisi ottanut ja lähtenyt, nähnyt ja kokenut. Etenkin yksin matkustamisessa piilee jotain, joka muokkaa minää; kun ei ole ketään, kenen hihaan tarrautua, kun laukku alkaa painaa, väsy iskee, nälkä kurnii ja hotellivaraus on mennyt mönkään, on vain pakko rutistaa vielä viimeiset energiat tärkeimpiin toimiin, jolloin tajuaa olevansa itseasiassa aika vahva. Sitä oppii luottamaan siihen, että jotenkin ne asiat aina järjestyvät, eikä tässä maailmassa ole koskaan yksin, jos on valmis ottamaan pienen riskin ja avaamaan suunsa. Itseasiassa tämä pallo on täynnä aivan huikean mielenkiintoisia ja hyväntahtoisia ihmisiä! On oikeastaan aika hienoa huomata, että sitä on kuitenkin aina se sama tyyppi samoine ongelmineen, seisoskelee sitä sitten Times Squaren valoissa tai varpaat rantahiekassa paratiisisaarella, ja sitä oppii tietämään, mistä tosissaan tässä elämässä nauttii.

Toisaalta sitä tajuaa myös, miten onnekas sitä onkaan, ja oppii arvostamaan asioita, jotka ovat olleet aina siinä, ihan nenän alla. Etenkin ihmisistä erossa oleminen on opettanut, miten äärettömän tärkeitä ja hienoja tyyppejä mun ympärillä on, ja miten ilman näitä ihmisiä olisi kyllä todella kolkkoa. Ikävöiminen on kamalaa, mutta jälleennäkemisen ihanuutta ei taida voittaa kyllä mikään! Nykyisin matkaan lähden yhtä hullulla innolla (no okei, pakkaan yleensä viime tunneilla ja nukun ihan kivasti yöni), mutta halaan hyvästit hymyillen, sillä tiedän tulevani takaisin.

Fiilikseni paketoi aika hienosti yksi Miamissa kasvanut, nykyisin Dubaissa asuva Facebook-kaverini, joka palasi lomalta Thaimaasta vain pari päivää sitten:

”Waking up this morning feeling like my trip to Thailand was a dream. That was a beautiful island, yet a lot of people in the city struggle – or do they? These people seemed so laid back and kind. Their whole way doing things amazes me , especially with what they only have. I’ve never felt so grateful and humble for what I have. Truly a fun but yet humbling experience. I definitely recommend getting out going away to a country you know nothing about, and start exploring. ”



6 thoughts on “Krooninen kaukokaipuu”

  • Terkut sinne missä ikinä nyt oletkaan <3 Tätä lukiessani mulle iski taas kauhee matkakuume…

    • Kiitos Carita <3 Haha, matkakuume on kyllä varsin vakava tauti eikä siihen auta kun yks lääke! 😉 Kiva et kävit jättämässä terkut!

  • On se niin ihailtavan mukava tunne, kun lukee tekstiäsi. Suvussa on todellinen kirjoittaja ja kuvaaja. Mukavia kokemuksia runsaasti maailmalta, toivottelee enoska!

    • Kiitos ihan hirmuisesti jälleen Kari (ja MT siellä ilmeisesti myös ruudun takana :). Ihanaa kuulla, että reissuraportit maistuu!

  • Hei!

    Olisi mielenkiintoista kuulla, millaista työtä sielä Dubaissa (tai siis maailmalla) teet kun reissaat noin mahdottoman paljon? Varsinkin kun itse olen merkkinointialalla, missä mainitset myös suomessa olleesi ;). Dubai on ihana paikka, ensi pääsisäisenä kolmas reissu sinne luvassa, voisipa viipyä pidempäänkin..

    • Moi Salla! Oon lentoyhtiöllä hommissa, siinä syy tälle jatkuvalle matkustamiselle 🙂 Tauolla siis markkinointihommista tällä hetkellä, mitä nyt harrastusten puitteissa tulee kaikenlaista puuhattua rakkaudesta lajiin.

      Dubai on tosiaan ihana, etenkin tuona aikana! Olisi kiva kuulla lomakävijänä, mitkä ovat sun lempparijuttuja täällä? Mä kun muutin suoraa kertaakaan käymättä, kuulisin mielelläni lomalaisen näkökulmasta Dubain parhaat palat!

Vastaa käyttäjälle Carita Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *