Recent Posts

Onnenpäivä

Onnenpäivä

Reissumme New Yorkiin on aiheuttanut pientä radiohiljaisuutta blogin puolella, sillä matkaan sisältyi tavallista enemmän etukäteissuunnittelua (sekä alta hoidettavia töitä), ja päätin irtautua läppäristäni lomani ajaksi täysin. Paluu kotiin sujui hieman portaittain, sillä jäimme NYCistä lennettyämme viikonlopuksi katsomaan ADCC-kisoja pääkaupunkiseudulle. Sunnuntaina Arttu lensi kotiin Ouluun ja […]

Elämää ilman arkea

Elämää ilman arkea

Kun liihottelin eilen koneen kyydissä päiväreissulta kotiinpäin, mietiskelin meidän arkea tai oikeastaan sitä, että sitä ei oikeastaan ole. Tai ei ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä eikö arjen pitäisi olla jollain tapaa tuttua; elämää, jota elät kotona kun päällänsä ei ole mitään muuta. Sellaista tasaisen varmaa […]

Avioliitto, olen valmis

Avioliitto, olen valmis

Helsingin viikonloppureissu oli odotuksista poiketen kaikkea muuta kuin hikistä tatamia. Kömmin sunnuntai-iltana puoliltaöin kotiin polttarireissusta rähjääntyneenä, mutta niin kovin onnellisena naisena. Lyhyesti sanottuna: minua on rakastettu koko viikonloppu ja olen rakastanut takaisin joka solullani. Kaasoni* olivat nimittäin järjestäneet pääni menoksi ”pientä” ohjelmaa unelmajengillä.

Palasin töistä kävellen kotiin perjantaina iltapäivällä kiireisen päivän päätteeksi. Satoi vettä, mutta olo oli hilpeä; vapaa viikonloppu ilman aikatauluja Helsingissä tulisi juuri mukavaan kohtaan. Kakkoskodin olohuoneessa vallitsi leppoisa tunnelma. Sade rummutti ikkunoihin ja kahvi tuoksui taivaalliselta. Riisuin märät vaatteet eteiseen, sujahdin kotivaatteisiini ja linnottauduin Artun ja Millan kanssa sohvalle lököttelemään.

Milla kertoi, että isänsä tulisi käymään jonkun ajan kuluttua. Kämppikselläni käytössä oleva driveri on turhan pitkä, joten odottelimme Millan isää tuomaan golfaavalle tyttärelleen vaihdokin. Sain kattavan kuvauksen siitä, miten maila on liian pitkä, jolloin se osuu väärässä kulmassa palloon eikä maila näin ollen täytä tehtäväänsä. Suunnittelimme lenkkiä illaksi jos sade hellittäisi. Ovipuhelin pirahti ja ovi kävi. Vaan eipä ollut ovella Millan isä vaan Ilona mukanaan viikonloppulaukku. ”Tiedätkö mikä viikonloppu alkaa NYT!”. Taisin tietää, mutta en ihan ymmärtänyt. Arttu nappasi oman reppunsa ja lähti kaverilleen, minä yritin virittäytyä oikealle taajuudelle ja käsittää, että mitä tässä nyt juuri tapahtui. Kaasoni hekottivat kun kyselin, että tuoko se Millan isä sitä golf-mailaa vai ei, ja jos tuo niin koska. Maila ei ollut saapumassa huusholliin.

Upea aamujoogasää.

Perjantai-illalla tehtiin kimpassa kanawokkia ja otettiin rennosti. Juteltiin niitä näitä häistä ja kovaa tahtia lähestyvästä avioelämästäni. Panin merkille, että homma alkaa pikkuhiljaa konkretisoitua omassa päässäkin. Jo on aikakin! Yritin olla miettimättä seuraavaa päivää liikaa, mutta kyllähän se päivän ohjelma aanasi: ”Minne ihmeeseen me lähdetään kun mun on otettava mukaan koko laukku?!” Jossain kohtaa salamyhkäisyys tarttui, ja aloin jo kuvitella olevani mukana jonkun muun polttariyllätyksessä.

Lauantaiaamuna herätyskello soi seiskalta. Kupillinen kahvia, tavarat mukaan ja auton takapenkille kököttämään kuin matkalla ekaa päivää kouluun; innolla menossa, mutta ei hajuakaan, mikä odottaa. Olin nukkunut vähän toinen silmä auki, mutta arvaten väsymys oli tipotiessään kun vain pariakymmentä minuuttia myöhemmin matkasimme halki Helsingin. Kaduilla oli rauhallista, aamut on keskustassa aika maagisia kun kadut ovat vielä tyhjiä. Suuntasimme kohti Kaivopuistoa, jossa muutama tyyppi terriereineen siristeli silmiään vaaleanpunaiseen taittavassa valossa. Kurvasimme kohti Hernesaarta. Löylyn edustalla näkyi tuttuja kasvoja; tuollahan on Outi ja Tero!

Hiljainen Löyly ja aamupalaa lemppareiden kanssa.

Auton peräkontista kaiveltiin rullatut matot kainaloon ja ensimmäisenä ohjelmassa oli aamujooga ulkona. Viltit kainalossa kapusimme Löylyn kattoterassille ja teimme reilun tunnin mittaisen harjoituksen merituulen puhaltaessa yöllisen sateen pois ja heiluttaessa hiuksia kaikkiin ilmansuuntiin. Syksyinen raikas tuoksu tuntui piristävältä, ja loppurentoutuksen aikana matolla makaillessa nenänpää kipristeli kivasti. Minua hymyilytti leveästi jo ennen kun joogaopettaja sanoi, että nyt sopii kääntää suupielet ylöspäin.

Harjoituksen jälkeen siirryimme sisälle ja kipaisimme vikkelästi saunaan. Tuulisen joogasession päälle lämpimät löylyt tuntuivat taivaalliselta. Dippaus mereen, savusaunaan ja sadesuihkun alle; muutama minuutti lämpimässä auringossa terassilla vielä ennen kun nälkä alkoi kurnia. Siirryimme pukuhuoneiden kautta syömään. Löylyn aamupala kuplivan kera kruunasi aamun autuuden; miten mainio päivän aloitus!

Raukean aamiaishetken jälkeen matka jatkui seuraavaan lokaatioon. Siirryimme Taitoliikuntakeskukseen vain kivenheiton päähän. Trikoot jalkaan, tukka ponnarille ja kohti permantoa, trampoliineja ja volttimonttua! Alkulämmittelyjen jälkeen alkoi hikinen meno: kuperkeikkoja, kärrynpyöriä, arabialaisia, puolivoltteja, käsilläseisontaa ja volttitreenejä. Pompittiin joustavilla alustoilla niin paljon, että parituntisen jälkeen maan vetovoima tuntui naurettavan voimakkaalta. Näin parin päivän jälkeen remuamisesta tietää muuten tehneensä viikonloppuna jotain tavallisesta poikkeavaa; kaulan lihaksistossa on eriskummallisia tuntemuksia ja pohkeet kramppaavat pienestäkin spurttaamisesta.

Telinevoimistelun jälkeen pakkauduimme jälleen autoon ja koukkasimme Kaivarinrannasta Veeran mukaan. Voi ihanaa, muuttolaatikoiden keskeltäkin liikeni aikaa huvitteluun! Lyhyt autoreissu päättyi mystiselle ovelle, keskustan kerrostalon sisäänkäynnille. Arvuuttelin mielessäni, että viedäänköhän minua ennustajaeukolle; sain jostain päähäni, että jos ennustaja asuu jossain, se voisi asustaa täällä.

Ylimmässä kerroksessa selvisi, että saavuimmekin viikonloppumajoitukseemme. Veikeä kaksio mahdutti meidät kaikki helposti. Airbnb-asunnon pöytä täyttyi nopeasti kaikesta ihanasta; italialaisista juustoista, mansikoista, tummasta suklaasta, pähkinöistä ja vaikka mistä muusta. Laseihin kaadettiin ensiksi samppanjaa ja sitten tasting-henkeen viiniä. Tilasimme  Woltista vielä pääruuaksi vietnamilaisia rullia. Kello kääntyi hiljalleen iltaan ja lepohetken jälkeen alkoi valmistautuminen seuraavaan starttiin.

Onneksi minua oli varoiteltu, että seuraavana ohjelmassa olisi ruokaa ja onnistuin melko hyvin säännöstelemään nälkääni. Olisi ollut nimittäin valtava sääli, mikäli olisin päätynyt seuraavaan pöytään kylläisenä. Minut kiikutettiin nimittäin Raguun illalliselle. Sanomatta selvää, että äyriäiset, kanttarellirisotto sekä ankanrinta olivat kaikki herkullisia viinistä puhumattakaan.

Hupi ei toki tähän päättynyt vaan matka jatkui takaisin Löylyyn, jossa istuskeltiin ulkona viltteihin kääriytyneinä merellä tuikkivia valoja ihmetellen ja sisällä harjoiteltiin muutama tanssiaskel jutustelun lomassa. Loppukesän viileä ilta muistutti lähestyvästä syksystä; siitä, josta tulisi varmasti yksi elämäni siisteimmistä. Kömmimme peittojen alle aamun pikkutunneilla.

Aamuherätys oli sunnuntaina ehkä lievästi takkuinen, mutta lähinnä yöunien lyhyyden vaikutuksesta. Kampesimme vuodesohvilta pystyyn, pistettiin kämppä ojennukseen ja suuntasimme kohti Senaatintoria. Arvasin, että matka saattaisi tällä kellonlyömällä olla kohti aamupalaa ja osuin (varmaan ensimmäistä kertaa viikonlopun aikana) oikeaan. Tiedossa oli jälleen ruokaa kun istuuduimme brunssille suloiseen El Fantiin. Rauhallinen aamuhetki vielä ennen viikonlopun päättämistä kruunasi täydelliset polttarit.

Kuva kertoo, mikä oli fiilis koko polttariviikonlopun.

Kiitos vielä Ilona, Milla, Outi, Tero sekä Veera aivan mielettömästä seurasta ja ikimuistoisesta viikonlopusta, pidän tästä tunteesta kiinni lopun elämääni. Kiitos myös suunnittelutoimikuntaan osallistunut Päivi sekä tietenkin Arttu, jonka pokka piti loppuun saakka. Lauantain parasta antia olivat ehdottomasti ihmiset, vaikkakin jokainen aktiviteetti oli erittäin mieluinen.

On hämmentävän hienoa huomata, että mun elämäni ihmiset tuntevat mut näin läpikotaisin. Ne tietävät tismalleen, mistä tykkään ja mikä saa mut nauttimaan olostani. Mun polttarit olivat toden totta eniten mun näköiset kekkerit koskaan. Olen ollut tosi onnellinen mun ihmisistä aina, mutta mulla on nyt tämän viikonlopun jälkeen entistä turvallisempi olo; nämä tyypit ovat mun vieressä mitä elämässä tapahtuisikin. Näiden kanssa voi nauraa tuntitolkulla, treenata itsensä uuvuksiin, vakavoitua ja jutella syvällisiä kellon ympäri ja aloittaa saman alusta. Ja mikä tärkeintä; ne on kaikki sitä mieltä, että olen tekemässä yhden elämäni parhaista valinnoista.

Siispä, parhaiden ystävieni yksimielisellä kannatuksella: Avioliitto, olen valmis!

*Niin tosiaan, kerroinkin jo vuoden 2016 yhteenvetopostauksessa, että vuonna 2017 aion naimisiin. Aika alkaa olla pikkuhiljaa käsillä, jonka vuoksi tosiaan myös kaasot on pestattu.

Minne haluaisin matkustaa?

Minne haluaisin matkustaa?

Äitini sanoja lainaten olen ”syntynyt postimerkki pepussa”, kuten blogiani pidempään lukeneet hyvin tietävät. Minulla on ollut krooninen matkakuume pikkulapsesta saakka, eikä se taantunut yhtään, vaikka matkustin työkseni lähes kaksi vuotta. Päinvastoin! Nyt, tuhansien punatuin huulin suhattujen lentomailien jälkeen vasta tiedänkin minne kaikkialle haluan mennä. Poden […]

Flow Festivalin jälkeistä elämää

Flow Festivalin jälkeistä elämää

Olin viime viikonloppuna taas festareilla. Mikä lie villitys tässä on iskenyt, mutta olen toden totta löytänyt itseni väenpaljoudesta palloilemasta jo toistamiseen saman kesän aikana. Sinällään keikka ei ollut ihan perinteinen festarikäynti. Olin koko viikonlopun töissä ja pistin päätäni tyynyyn jo kun pääartistit vasta alkoivat availla […]

Stressi – oman jaksamisen optimointia

Stressi – oman jaksamisen optimointia

Työkiireiden vuoksi mun urheilemiset ovat eläneet koko vuoden. Ennen niin hauskoista harrastuksista on tullut lähinnä stressi, ja olen kokenut tästä melkoista tuskaa. Maaliskuun alusta alkanut uusi työ vie entistä enemmän Helsinkiin, ja lentomatkustaminen on siirtymisine, odotteluineen ja aikatuluineen aikamoinen aikasyöppö. Joskus päästän sellaista matalalentoa, että huomaan olevani kahdeksantuntisen päivän jälkeen kuin lihakirveellä päähän nuijittu.

Toisinaan yöunet jäävät vähiin kun aamukoneeseen kohti etelää on noustava viideltä. Kotiin palatessa puoli kasin maissa illalla silmät roikkuu poskille enkä jaksa edes ruokaa lapata lautaselta suuhun. Tilanne ei ole jatkuvasti näin kaoottinen, mutta kyllä vapaa-ajasta viistetään toisinaan isolla höylällä paksua siivua. Tilanne on täysin itse aiheutettu; mä todella tykkään työstäni ja haluan panostaa siihen. Se vaan pakottaa pistämään palikoita aika railakkaasti uusiksi osa-alueella, jotka ovat aiemmin värittäneet automaattisesti mun arkea.

Kun into muuttuu väkisin vääntämiseksi

Viime vuotinen tanssisalin lattioille paluu vaihtui kolmesta viikkotunnista kahteen ja lopulta tänä keväänä yhteen, sillä tunneille ei pääse jos on eri paikkakunnalla. Yksi säälittävä puolitoistatuntinen on ollut haaste sovittaa sekin kalenteriin, joten pohdin nyt, jatkanko rakasta harrastustani syksyllä. Tanssin ilo valuu euforiasta pakkaselle kun koko tunnille ehtimisestä tulee raastava stressi, ja poissa ollessani jään auttamatta jälkeen.

Maaliskuun nurkilla aloitin myös treenit TFW:llä. Se on kätevästi Kamppailuklubilla, jossa Arttu painii joka ilta. Dojo on vetänyt mua kuin liimapaperi kärpästä, ja kulkeminen on ollut helppoa, sillä molempien treenit alkavat suunnilleen samaan aikaan. Silti menemiselle on haaste: sielläkin on kuljettava aikataulun mukaan. Aika usein on otettu lentävä lähtö treeneihin lenkkareiden nauhat auki ja suu vielä välipalaa täynnä. Tunneille on varattava paikka, sillä nykyisin jokaiseen haluamaansa treeniin ei enää mahdu. Ei ihme, TFW on monin tavoin erinomaista treeniä ja on hienoa, että harrastajia tulee jatkuvasti lisää! Itselleni tämä on kuitenkin koitunut melkoiseksi ongelmaksi, kun en aina osaa sanoa, mikä on jaksamisen taso iltapäivällä kun pääsen töistä kotiin. Lisäksi se viimeinen naula jaksamisen arkkuun: TFW on todella tulosorientoitunutta. Neljällä treenillä viikossa haetaan jatkuvasti kehittymistä. Jokaiseen treeniin kannattaisi osallistua, sitoutua ohjelmointiin ja yrittää aina parhaansa. Luuletteko, että näillä eväillä tällainen suorittaja kykenee himmailemaan omaa kroppaa kuunnellen ja tekemään omaan tahtiin jos on ollut vähän rankka päivä? Voin kertoa, että ei. Ei vaikka henki menisi.

Urheileminen tulee mulle niin selkärangasta, että sitä ei tarvitse pakottaa, mutta olen huomannut, että sen nautinnollisuus vähenee kun harrastuksiinkin on hoputettava kellon kanssa. Alan suorittaa. Töissä juoksen usein minuuttiaikataulun mukaan, skippaan kahvitauot ja pyrin nipistämään tekemiset työpäivään vaikka väkisin, joten vapaa-ajallani haluaisin toimia aikarautaa tuijottamatta. Saattaa tuntua pösilöltä, mutta mua stressaa kun joudun miettimään, kauanko kestää syödä ruokansa ja laskea minuutteja siihen, että taas pitää lähteä jonnekin kun on juuri päässyt kotiin. Tykkään joskus ottaa päikkärit ennen harrastuksia, ja joskus taas voisi lähteä samalla energialla, jolla tulen ovesta sisään. Tarkalla kellonlyömällä alkavat harrastukset eivät suo tällaista ajelehtimista.

Tähtäimessä tekemisen rentous

Olen nyt alkanut sisäistää, että kehoa rasittaa myös muu kuin fyysinen kuritus. Nautin rankoista treeneistä, mutta aivonystyräkuormitteisen päivän ja lyhytunisen yön päälle maksimivoimaa on turha suostutella lihassyistä irti. Siksi olen päättänyt, että nautinto ja ilo menee tulosten maksimoimisen edelle. Kunnianhimoiset treenisuunnitelmat eivät lisää hyvinvointia, jos niistä kiinni pitäminen tuntuu tuhatkiloiselta kiveltä harteilla. Kuormitus kaikilla elämän osa-alueilla samanaikaisesti ei ole kestävää pidemmän päälle. Pitää toki haastaa itseään, mutta muistaa, ettei kroppa ole kone. Mun kone nyt vaan ei siedä sitä, että sitä määräillään jatkuvasti kello kaulassa.

Tällä hetkellä työni on vaativaa ja kiireistä, järjestämme häitä ja suunnittelemme loppuvuoden reissuja. Se vaatii väkisinkin löysäämistä treenirintamalla, vaikka sen myöntäminen saa tuntemaan itseni surkimukseksi ja ääni päässä kieltää selittelemästä. Toisaalta, nyt kun ymmärrän ottaa hieman löysemmällä asenteella treenatessa, myös työn aiheuttama rasitus alkaa varmasti tuntua pienemmältä. Kyllä varmasti aamutuimaan kuormitti ajatella edessä siintävää Helsinki-päivää jos on rutistanut maksimisykealueilla vielä iltaysiltä ja saanut illallista eteensä nukkumaanmenoaikaan. Eiköhän se balanssi siis ala löytyä kun antaa itselleen luvan tehdä yhtä asiaa hieman kieli poskella ja omalla tavallaan.

HRV:stä apua arviointikykyyn

Ongelmatilanteeseen on alkanut löytyä ratkaisuja. Olen pyrkinyt treenaamaan enemmän pihalla. Kesän aikana olen sekä kävellyt että juossut paljon välttäen päivien viettämistä sisällä. Vaihdoin kuntosalijäsenyyden pari viikkoa sitten viiden minuutin kävelymatkan päähän Classic Gymille, jossa voi treenata lähes kellon ympäri; aikataulupainetta urheilun suhteen ei siis käytännössä enää ole.

Sen lisäksi, että urheileminen ei tapahdu kalenterivarausten orjuuttamana, aloitin nyt kesän aikana mittaamaan aamulla sykevälivaihtelua eli HRV:ta. Sykevälivaihtelua säätelee autonominen hermosto. Parasympaattinen toiminta laskee sykettä ja nostaa HRV:tä (eli jos HRV-lukema on korkea, ruoansulatuselimistön, verenkiertoelimistön sekä kuonanpoistoelinten ja rauhasten toiminnot ovat vilkkaita, ja tällöin rentoutuminen, nukkuminen ja palautuminen sujuvat tavallisesti kitkatta). HRV-arvon lasku ja sykkeen kohoaminen kielivät siitä, että sympaattinen hermosto ottaa vallan, jolloin edellämainitut toiminnot hidastuvat ja kroppa valmistautuu koitoksiin. HRV laskee siis stressitilanteissa sekä fyysisessä rasituksessa. HRV-mittaukset toimivat apuvälineenäni palautumistilan sekä tulevan päivän rasituksen sietokyvyn arvioinnissa. Lukemat tuntuvat pitävän myös subjektiiviseen kokemukseen peilaten todella hyvin paikkansa. Kaltaiseni tykittäjä ei näe menoltaan tositilannetta kun meno on vilkkaimmillaan, joten järjen ääni on tultava jostain muualta. HRV kertoo karun totuuden oman mielen huijatessa ajattelukykyä.

Mittaukset siis jatkuvat, ja jos sovelluksen osoitin sojottaa punaisen puolelle, en aio lähteä mätkimään voimapalloa. Yritän muistaa hengittää pari kertaa syvään ja fiilistellä, mikä kropasta tuntuisi sillä hetkellä parhaalta. Yleensä se on pitkä kävelylenkki tai sauna; jooga ja meditaatioharjoitukset sen sijaan aiheuttavat ainakin toistaiseksi pääsääntöisesti allergiaa.

Tällä hetkellä työ, matkat ja parisuhde kiilaavat treenin edelle. Haluan pysyä hyvässä kunnossa, jaksaa tehdä asioita ja pysyä ilman kolotuksia, mutta se ei vaadi huippu-urheilijan treenikalenteria; päin vastoin! Niinpä lopetin urheilun laittamisen kalenteriin. Se ei vaan sovi mulle. Aikaresursseja sporttaamiseen jää kyllä riittävästi kun voin liikkua silloin kun minusta siltä tuntuu, ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa, liikuntatunnit lisääntyvät kun saan tehdä mitä milloinkin haluan.

Erinomainen, suomenkielinen teksti HRV:stä Olli Haatajan blogissa, mikäli oman hyvinvoinnin optimointi sekä mittaukset kiinnostavat enemmän.

Opitko sinä kesän aikana jotain omasta hyvinvoinnista, josta kannattaa pitää kiinni myös kun syksyn kiireet todella starttaavat?

Loppuvuoden ulkomaankeikat

Loppuvuoden ulkomaankeikat

Virallinen lomaltapaluuviikko alkaa olla yli puolenvälin, ja arvatenkin töissä on taas melkolailla mielekkäämpää kun ympärillä on porukkaa ja käytävillä vipinää. Meidän toimistoituneet lomaheput ovat selkeästi kokeneita lomaltapalailijoita. Ilmassa ei ole valtakunnanlaajuisten julkaisujen otsikoinnin mukaista ahdistusta eikä kukaan ole alkanut tihrustaa nenäliinaan Mäkkinsä takana. Hieno juttu, […]

Purjehtimassa ekaa kertaa: Yö Röytässä

Purjehtimassa ekaa kertaa: Yö Röytässä

Huuh! Viime lauantaina julkaisemani postaus eläessäin oppimistani asioista sai mun mittapuullani ihan hurjasti kommentteja. Fiilistelin positiivista energiaa vielä iltamyöhäisellä, seuraavana päivänä ja nytkin alkoi suupieliä nykiä ajatellessani asiaa. Sydänalassa läikähtelee hyvällä tapaa. Kiitos siis jokaiselle; myös teille, jotka kävitte kaikessa hiljaisuudessa lukemassa ja jaksoitte loppuun […]

Mustakantisen kirjan aarteet: kolmekymppisen opit

Mustakantisen kirjan aarteet: kolmekymppisen opit

Kolmekymmentä on, näin neljän kuukauden kokemuksella, tosi kiva ikä. Olen ehtinyt kokea kaikenlaista ja kartuttanut siis jo jonkinlaisen potin elämänkokemusta. Silti minulla on vielä älytön määrä asioita opeteltavana, tehtävänä ja koettavana edellyttäen toki, että saan elää vanhaksi mummeliksi asti ilman isoja haavereita. Välillä voin olla vielä luvan kanssa hölmö untuvikko, toisinaan voin esiintyä kokeneen Kaarnamuorin omaisesti elämänviisauksiani jaellen. Toistaiseksi meno on painottunut pääosin ensimmäiseen; viisauksiani olen jaellut oikeastaan vain tuoreelle kummilapsellemme, siis nelikuiselle nöösille, joka ei vielä käsitä mun läpinöistäni tuon taivaallista ja totta puhuakseni kuukahti viimeksikin kesken tasaisen paatokseni.

Olen pohtinut iltaisin hampaitani sähköhammasharjalla hurruutellessani, mitä olen oppinut elämästä tähänastisen eloni aikana. Sitten olen kaivanut esiin mustakantisen muistikirjani, raapustanut näitä aatoksia pikkuhiljaa Moleskineni lehdille, ja unohtanut kirjoittaa niistä vähintään puolet ylös. En siis ainakaan ole oppinut vielä, miten lyhytmuistinen olenkaan.

Mulla on tapana mennä yleensä täyttä höyryä eteenpäin taakse katselematta tähtäin seuraavassa maalissa, mutta olan taakse kurkkiminen oli oikeastaan tosi hyvä ajatus. Tajusin, että oon just nyt pisteessä, jossa mun ei ole enää pakko tehdä mitään. Oon rakentanut perustan, jonka päälle voi kokoilla palasiaan just siten, kuin itse haluaa. Mä saan tehdä työtä positiossa, josta en olisi uskaltanut edes unelmoida muutama vuosi sitten. Oon löytänyt mun elämään tyypin, jonka kanssa elämästä on tullut vielä tuplasti hauskempaa. Tyypin, jonka olemassaolo ei todellakaan ole ollut itsestäänselvää silloin, kun elelin vielä yksin. Mulla on edessä ihan mielettömän hienoja juttuja, joista saan iloita mulle tärkeiden, upeiden ihmisten ympäröimänä, jotka ovat sietäneet mun monet metkut vuosien aikana. Iso osa näistä jutuista on tosi kovan ja pitkäjänteisen työn tulosta, osa on vanhempien kasvatuksen hedelmää, aimo annos ystävien tukea ja seassa on varmasti myös älytöntä tuuriakin.

Vaikka listausta olen tehnytkin pitkälti oman eloni elelemisen teeseiksi, ajattelin, että nämä olisi kiva jakaa. Ties vaikka kohtalotovereistani joku olisi hoksannut jotain oleellista, ja näin saisin omanelämänoppaaseeni lisää täytettä. Ehkä tässä on jollekin ajateltavaa. Palataan sitten seuraavan kympin jälkeen, mitä olen tänä yhteiskäyttöautojen ja tekoälyn luvattuna vuonna 2017, kolmekymppisenä tytönhempukkana luullut tietäväni aiheesta nimeltään elämä, kun asuin Oulussa kaksin kihlattuni kanssa valmiina yhteen elämäni jännittävimmistä syksyistä.

  1. Nuku. Viimeisin tinkimisen kohta elämässä on uni, koska unenpuute vaikuttaa ihmisiin aina negatiivisesti ja monin eri tavoin. Hyvin nukuttu yö korjaa usein asiat, jotka vaikuttavat täysin mahdottomilta hoitaa väsyneenä illan viimeisinä tunteina. Nukkuminen on kaiken lisäksi ihanaa!
  2. Elä mielummin ilman, kuin tyydyt huonoon. Koskee kaikkea miehistä viinin kautta kenkiin ja matkalaukuista sukkahousuihin.
  3. Fiilisten ja intuition mukaan eleleminen ei ole haihattelua vaan ainoa oikea tapa elää. Elämäni parhaat kokemukset ovat syntyneet päätöksistä, joita ei voi perustella mitenkään päin järjellä. Järkiperusteet ovat onneksi löytyneet jälkikäteen useampaankin spontaaniin heittäytymiseen.
  4. Ulkomaanmatka (tai oikeastaan mikä matka tahansa) on aina hyvä idea ja joka pennin arvoinen. Paskallakin reissulla on siis paikkansa.
  5. Kärsivällisyys pitenee kun sitä venyttelee. Olen ollut toivottoman lyhytjänteinen, mutta olen oppinut, että pidemmätkin projektit päättyvät. Palastelemalla, kovalla duunilla, etäisyyttä ottamalla ja apua pyytämällä selviää ihan mistä tahansa.
  6. Ihmisolento voi oppia tykkäämään jostakin, mitä on aiemmin vihannut. Esimerkiksi kirjojen lukeminen on nykyisin erityisen mukavaa puuhaa, vaikka tapasin vihata sitä ikuisuudelta tuntuneen kouluputken aikana.
  7. Ihmissuhteet elävät, eikä se tarkoita sitä, että niissä olisi epäonnistunut. Toiset ihmiset sopivat toisiin elämäntilanteisiin paremmin, ja yhteyden voi löytää vuosien päästä uudelleen. Kannattaa panostaa ihmisiin, jotka tuntuvat tärkeiltä; pitää heistä huolta ja järjestää aikaa heidän kanssaan.
  8. Itselleen kannattaa olla lempeä. Syyllistyn välillä sättimään itseäni asioista, joiden merkitys kokonaisuuden kannalta on mitätön. Samaa suhtautumista kannattaa soveltaa myös muihin ihmisolentoihin; ymmärtäväisyydellä pääsee usein hyviin lopputuloksiin.
  9. Omassa keittiössä syntyy parhaat sapuskat. Oli ravintola sitten miten ihana tahansa, oman keittiön antimilla pötkii pisimmälle.
  10. TV on turha. Itse masiina on kelpovehje, jos sen osaa avata ja sulkea tietoisesti, ja sen sisällön valitsee omin ehdoin. Sen sijaan kaikki tuutit, joiden ääressä roikkuu ja imee itseensä sen kaiken täytteen kyseenalaistamatta, ovat myrkyllisiä.
  11. Elämä on lyhyt, se kannattaa käyttää kokonaan. Tartu tilaisuuksiin, hyppää junien kyytiin, kokeile kepillä jäätä, avaa ovet ja lähde mukaan. Sano asioille lähtökohtaisesti aina ”joo”.
  12. Vähemmän tavaraa on enemmän kaikkea muuta. Viimeisen vuoden aikana tavaramäärä kotonamme on vähentynyt entisestään ja pyrimme vähentämään sitä edelleen. Jäljelle jäävien tavaroiden merkitys selkeytyy ja niistä pitää parempaa huolta kun roina ei peitä joka nurkkaa.
  13. Rahan säästäminen kannattaa. AINA.
  14. Lautasta ei tarvitse syödä tyhjäksi.
  15. Iltaisin kannattaa ottaa hyvänlaatuista magnesiumia ja aamu aloittaa isolla lasillisella vettä. Vesilasillinen piristää aamulla enemmän, kuin kahvi (joskin hyvää kahvia ei toki sovi unohtaa!). Magnesium takaa sikeät unet ja virkeät jalat.
  16. Luonnollisuus ja luontoläheisyys ovat tavoittelemisen arvoisia asioita. Näiden teemojen äärellä kokee tavallisesti olevansa oikeiden asioiden kanssa tekemisissä.
  17. Tulitikut kannattaa pakata Minigrip-pussiin. Sain tämä elämänohjeen enoni vaimolta, jonka retkivinkit sopivat mielestäni muuallekin, kuin metsään.
  18. Uteliaisuus maailmaa kohtaan on eteenpäin vievä voima. Yritä ymmärtää ympärilläsi olevia asioita, älä tuomitse etukäteen. Opi, kuuntele ja ihmettele vilpittömästi.
  19. Auta aina muita, kun olet siihen kykeneväinen. Toisten auttaminen on asia, johon yritän panostaa edes vähän joka päivä. Auttamista ei kuitenkaan sovi tehdä oman jaksamisen kustannuksella; itsekkyys on tässä asiassa hyve.
  20. Toiveet yleensä toteutuvat, joten omien toiveidensa suhteen kannattaa olla tarkka. Jos universumille jättää toiveen ympärille reilusti taiteilijanvapauksia, voi olla, että saat haluamasi erikoisten ekstrojen kera.
  21. Urheileminen kannattaa joka päivä, mutta sitä kannattaa säännöstellä, kuten muitakin nautintoaineita. Kroppaa kuormittaa muukin, kuin liikunta.
  22. Pussaaminen on parasta. Suukotteluun käytetty aika ei mene koskaan hukkaan.
  23. Elämä ei ole vakavaa. Tähän pieneen lauseeseen kiteytyy oikeastaan kaikki. Kun elämään ei suhtaudu liian vakavasti, on enemmän resursseja ihmetellä, auttaa, toteuttaa, fiilistellä ja kokea.

On jännittävää huomata, että sitä alkaa iän karttuessa hahmottaa tärkeät ja vähemmän tärkeät asiat toisistaan. Se saa tajuamaan, ettei elämä tai sen metkut ole niin vakavia, ja ne metkut, jotka ovat vakavia ovat nekin kestettäviä. Sitä on elänyt jo kaikenlaisia vaiheita, joiden aikana on ehtinyt kokea monenlaista; on jo niin monia itkuja ja nauruja takana, että skaala on kasvanut aika suureksi ja sietokyky parantunut.  Ei tule suhtautua liian kevytkenkäisesti valintoihinsa, mutta päätöksiä sopii tehdä tehdä hieman löysin rantein.

Kuvat sekalaisesti tien päältä; siis sieltä, missä koen olevan kotona kaikkein eniten.

Juoksuvaikeuksista voittoon

Juoksuvaikeuksista voittoon

Puuskutan ylös viimeistä mäkeä kohti Intiön kasarmialuetta. Vasemman jalan lenkkari lätisee asvalttia vasten jokaisella kosketuksella. Kiristän vielä vähän tahtia. Kaatosateessa paineltu juoksulenkki kostutti aluksi vain vähän kenkien pintaa, mutta hyvänlaatuisessa mielenhäiriössä päätän lopettaa vesilätäköiden väistelyn ja painella halki kuraisten monttujen, jotka heinäkuinen sade on täyttänyt […]


My Diary

Post ID:

Puuskutan ylös viimeistä mäkeä kohti Intiön kasarmialuetta. Vasemman jalan lenkkari lätisee asvalttia vasten jokaisella kosketuksella. Kiristän vielä vähän tahtia. Kaatosateessa paineltu juoksulenkki kostutti aluksi vain vähän kenkien pintaa, mutta hyvänlaatuisessa mielenhäiriössä päätän lopettaa vesilätäköiden väistelyn ja painella halki kuraisten monttujen, jotka heinäkuinen sade on täyttänyt piripintaan. Rapa roiskuu kasvoihin saakka.

Hyvän olon aalto pyyhkäisee koko märän kropan ylitse kun hiljennän kotipihaan ja jatkan kepein askelin kotiin hiukset valuen. Väännän ponnarista suurimmat vedet pihakukkiin, ja mietin miten ihanaa on, että taloyhtiössämme asustavalla touhutädillä piisaa energiaa koristaa pihaa. Hissin peilistä katsoo punainen naama, tuikkivat silmät ja leveä hymy. Riisun litimärät, kuran peitossa olevat kengät eteiseen ja loikin karhunkäyntiä suihkuun, sillä jalat ovat takareisiin saakka aivan kuravellissä. Eteisen mattoon jää varpaankuvat. Oho, ei haittaa.

IMG_2194
Kelpaa päästää.

Suihkun kuuma vesi vie lian kieppuen kaivoon huuhdelleen nihkeän olotilan mukanaan. Ihmettelen lähes ääneen, missä kohtaa mun polvivaivat hellittivät niin, että pystyn juoksemaan pidempiä matkoja. Tältäkö se tuntuu kun voi kirmailla katuja menemään ilman, että nivelet nikottelevat jokaisella askeleella?

Vuosia jatkuneet kiristykset, pistot ja natinat ovat haitanneet juoksemistani aiemmin niin paljon, etten ole kyennyt lönköttelemään hyvänäkään päivänä puolituntista pidempään. Normaalisti selvisin kivuitta ensimmäisen vartin, kunnes polvet sanovat sopimuksensa irti ja linkutin kotiin pettyneenä. Olen venyttänyt, lämmitellyt ja jäähdytellyt eri ohjeiden mukaan ilman toivoakaan paremmasta. Joskus polvet ovat särkeneet vielä pari päivää lenkkikokeilun jälkeen niin, että olen vannonut jättäväni juoksuaskeleet ottamatta ikuisiksi ajoiksi.

Viimeiset kaksi viikkoa olen kuitenkin jolkotellut menemään kivuitta. En ole muuttanut mitään, en edes lenkkareita. Ainoa selitys tähän voisi olla lämpimämpi ilma, sillä mikään muu ei ole muuttunut. Voiko kesäsää ihan tosissaan korjata kipuilevat polvet? Aika hatara teoria minusta, olenhan minä ennenkin kokeillut juoksua lämpimässä.

Prahassa innostuin aamulenkkeilemään, ja jostain syystä kokeilin sadannen kerran juosta. Varovaisin sipsutuksin aloitettu parinkymmenen minuutin kipaisu kasvoi puolituntiseksi ja lopulta neljänkymmenen minuutin lenkeiksi. Maanantaina Ouluun palattuamme juoksin tunnin ilman ainuttakaan ongelmaa, ehkä ensimmäistä kertaa koskaan. Keskiviikkoiltana oli pakko lähteä testaamaan tätä ihmeparantumista, vaikka vettä tulikin taivaan täydeltä ja kello oli jo yhdeksän. 45 minuutin jälkeen oli pakko alkaa uskoa, että minä oikeasti pystyn juoksemaan.

IMG_2216
Viikonlopun sää oli täydellinen juoksuun ja laiskotteluun.

Alan nyt ymmärtää, miksi joku saa kiksejä hölkkäilystä. Juoksemisen helppous vetää lajin pariin, lenkkarit vaan jalkaan ja baanaa on joka paikassa. Minua ilahduttaa jos saan treenipalettiini pysyvästi yhden ulkolajin lisää; suurin osa kuntoilusta kun tulee tehtyä sisätiloissa. Voiko syynä todellakin olla ilman lämpötila? Kysymys vaivaa, sillä en tiedä, mitä tein oikein ja missä kohtaa.

Käyn juoksuartikkeleita luettuani ostamassa varmuudeksi uudet lenkkarit, sillä suuri osa vaivoista pystytään korjaamaan hyvällä jalan asennolla. Opin, etten saa ostaa pronaatiotuettuja kenkiä, sillä jalkateräni kiertää ennemmin ulospäin kuin sisään, ja näin ollen tuki vain huonontaisi tilannetta. Neutraali kenkä, joka rullaa hyvin sopii siis minulle parhaiten. Uudet popot on pakko päästä kokeilemaan heti, ja lähden viikon kolmannelle lenkille jalat eilisestä punttitreenistä jumittaen. Jumitus sulaa nopeasti ja pinkaisemme Outin kanssa tunnin mittaisen lenkin maastossa. Jalkapohjien hassuja tuntemuksia lukuunottamatta kengät tuntuvat taivaalliselta ja juoksu rullaa. Pystyn juttelemaan koko lenkin kertaakaan pohtimatta kestääkö kroppa koko matkaa.

En toki osaa sanoa, miten pitkään tuuria jatkuu, mutta jo nämä muutaman viikon onnistuneet juoksulenkit ovat korjanneet jotain fiilispuolella, mitä pettymys toisensa perään on nuijinut. Identiteettiini ei kuulu enää kehnopolvisuus, jonka vuoksi olen kieltäytynyt aina, kun joku on houkutellut minua Midnight Runille tai Väriestejuoksuun. Keho muuttuu, ja selvästi myös lajivalikoiman tulee vaihtua sen muutosten mukana. Joskus olosuhteet, tilanteet ja tuulet kohtaavat niin, että homma toimiikin ilman ongelmia, vaikka aiemmin touhu on ollut pelkkää liisteriä. Kun nämä palapelin palat naksahtavat, on oltava valmis heittäytymään täysillä mukaan. Nyt nautin, kaikkia ennakko-odotuksia vastaan, rullaavasta juoksusta.

Aina kannattaa siis kokeilla vielä kerran ja antaa uusi mahdollisuus. Tällä(kin) kertaa se kannatti!